(Originaltext von Walter Laufenberg: Amor und der Richter)
Jo kuusi tuntia mies on juossut autiolla rannalla. Hänen jalanjälkensä koristavat Toskanan rantaviivaa. Kuusi tuntia hän on huutanut Philipeä, vaikka hänen äänensä on hukkunut merilintujen kirkunaan ja tylyyn rantamyräkkään. ”Philipe!” Tunnit paahtavassa heinäkuunauringossa tuntuvat päiviltä, saavat kulkijan pään painumaan, kuten ratsulla, jonka suitset on vedetty liian tiukalle. Ne laskeutuvat säkille ja saavat sen tuntumaan raskaammalta ja painamaan vuoroin toisen ja sitten taas toisen olkapään alas ja ne tarttuvat kenkiin ja saavat ne juuttumaan rannan hiekkaan. Kengät, jotka haluaisivat vain levätä, vaipua siihen ikuiseen viimeiseen uneen. Hän tempaisee ne parilla otteella jaloistaan ja jatkaa kulkuaan paljasjaloin.
”Philipe, Philipe!” Huuto katoaa kuivien huulten karheuteen. Vain muutama vääristynyt vokaali tulee kuuluville käheästä kurkusta ja katoaa rannalle.
Ja koko ajan katse kohti ulappaa. Sitä vesi-ei-mitään. Jos siellä vihdoinkin näkyisivät ne latinalaispurjeet niissä kahdessa korkeassa mastossa, jotka ovat hieman eteenpäin taivuksissa, mutta vähemmän, paljon vähemmän taivuksissa kuin hän itse jatkaessaan kulkuaan rannalla. Hetken ajan suolaisesta merituulesta arat silmät näkevät kaksimastoisen rannikkolaivan, kuinka sen vaalea huntu kerskuu tuulelle. Mutta kun hän nopeasti sulkee silmänsä ja avaa ne uudelleen, on kuvajainen kadonnut. Näin tapahtuu hänelle toistuvasti. Paholaisen kummittelua. Minun silmäni, mitä silmilleni on tapahtunut? Niille kaikkien ihailemille. Koska ne näkevät sellaista, mitä muut eivät näe. Ja nyt eivät mitään.
”Philipe, Philipe!”
Mutta mereltä puhaltava tuuli vie hänen äänensä mukanaan. Kauas rannalle, ylös kallioseinämää pitkin ja sieltä rantapensaikkoon. Miksi sen rannikkolaivan laivuri, joka ei kuitenkaan ole siellä, ei voinut kuulla hänen huutoaan? Eihän poikakaan kadota hänen ääntänsä korvistaan. Samoin kun hän ei päästä miestä silmistään. Sitä hyvin pukeutuvaa miestä, joka kantaa merimiessäkkiä olkapäällään ja miekkaa sivullaan. Mutta joka on jo luopunut kengistään ja jonka liikkeet ovat hidastuneet. Turvallisen välimatkan päästä, pensaiden takana kyykkien, tarkkailee puolialaston poika tuota miestä. Muukalaista, joka ei suo silmäystäkään maisemalle, jota pitkin hän taivaltaa vinosti paistavassa auringossa,vaan taukoamatta pää kenossa tähyää ulapalle, suoraan kimaltelevaan aallokkoon.
Tuomari: ”Niinpä niin, pelkkä uteliaisuus ja siellä täällä kuljeskelu eivät vielä ikinä ole johtaneet mihinkään hyvään.”
”Philipe, Philipe!”
Kun poika kuulee huudon yhä vaimeampana ja myös näkee kulkijan askeleiden muuttuvan epävarmoiksi ja kuinka eteenpäin kumartunut mies näyttää painuvan kasaan, kuitenkaan irroittamatta otettaan merimiessäkistään, hän päättää oikean hetken koittaneen.
”Kyllä, olen Philipe. Mitä haluat minulta?” Muukalainen ei ollut huomannut kävelleensä suoraan poikaa kohti yli kallion. Ei, ennen kuin seisoi suoraan hänen edessään. Nyt hän katsoo poikaa kuin ilmestystä, kangistuu ja vajoaa hänen silmiensä edessä voimattomana maahan, niin, että miekka painuu hiekkaan ja mutisee: ”Philipe, Philipe.”
”Kyllä – mitä haluat minulta?” Poika kyykistyy ja tarkastelee muukalaisen kasvoja arvioidakseen kenen kanssa on tekemisissä. Vanhempi kuin minä, paljon vanhempi, rauhoittelee hän itseään. Sillä pojan mielestä neljääkymppiä lähestyvä mies on vanha ja samalla vaaraton. Ja kaiken lisäksi vielä kuljeskelun uuvuttama. Mutta nuo mielipuolisen silmät mustien puolikaarenmuotoisten kulmakarvojen alla, takkuinen tukka ja villiytyneet viikset ja parta. Poika toistaa vielä kerran: ”Olen Philipe – mitä haluat minulta?”
”Enhän toki sinulta mitään – tai kyllä sittenkin – sinulta. Tule ja istu viereeni.”
”Kantaisinko säkkiäsi? Kolikkoa vastaan autan sinua jatkamaan matkaa”.
”Ei, ei, ei!” Muukalainen tarrautuu merimiessäkkiinsä rystyset valkoisina, kuin suojellakseen kirkon kalleuksia.
”Anna se tänne, se on ihan liian painava sinulle.”
”Eihän ole, ei yhtään liian painava.” Hän pitelee säkkiä käsivarsillaan kuin morsianta.
”Ja vielä tämä paahtava aurinko.”
”Aurinko? – Ei, Philipe! Missä Philipe on?”
Päättäväisesti poika tarttuu muukalaista käsivarresta ja kiskoo hänet ylös. Säkki putoaa maahan. Mies ei huomaa sitä, vaan nojaa uupuneena poikaan ja painaa päänsä tämän alastonta rintaa vasten ja huokaa: ”Philipe, Philipe!”
”Pois auringosta! Tule pensaiden varjoon!”
Tuomari: ”Selvä tapaus. Oma syy, jos hänelle tehdään siveetön tarjous. Ja jos hän vielä tarttuu tilaisuuteen, niin se onkin sitten jo suoranaisesti siveetöntä toimintaa.
Poika kiskoo muukalaisen mukanaan rantaa ylöspäin. Ajatus siitä, että korkea tiheä pensaikko tarjoaa suojan auringolta on niin päällimmäinen, että ei heti tule ajatelleeksi asiaa siltä kantilta, että samainen pensaikko myös jättää hänet sattumanvaraisen muukalaisen armoille. Jota vastaan poika pystyy helposti kamppailemaan. Kun muukalainen sitten hapuilevin käsin ja kuivin maiskuttavin huulin painaa itsensä häntä vasten, tönäisee tämä hänet raivokkaasti maahan. Ja käden, joka hapuilee miekkaa, poika potkaisee paljaalla jalalla syrjään. Enempään ei ole tarvetta, sillä maassa makaavan silmät harittavat ja hän huitoo käsillään ilmaa ja sepittää jotain maalaamisesta.
”Minä maalaan sinut Amor, minä teen sinusta kuolemattoman. Tuo enkelimäisen valkea iho ja nuo paholaismaisen mustat kiharat. Sinä olet Amor, taivaan ja helvetin yhdistelmä.” Samalla hän repii pojan lanteilla olleen liinan alas.
”Hahaa – taidat sittenkin olla hullu!”
”Älä liiku Amor, minun täytyy nähdä sinut juuri tuollaisena. Älä häpeile, minun edessäni sinun ei tarvitse häpeillä. Olen taiteilija, Italian tunnetuin taidemaalari.”
”Kuka vaan voi väittää olevansa.” Samalla hän huolellisesti kietoo liinan takaisin vyötärönsä ympärille.
”Vie minut kaupunkiin. Tarvitsen ateljeen. Heti, nopeasti. Maalaan sinut Amor, auringon vartijana.”
Sitten mies sulkee silmänsä ja antaa ilmassa elehtineiden käsiensä vaipua alas. Ja pian myös ymmärtämätön mutina lakkaa. Hän on vaipunut syvään tajuttomuuteen. Poika repii merimiessäkin, jonka päällä mies lepää, hänen altansa ja penkoo kiireisesti sen sisältöä. Hän kohottaa hopeisen kahdeksansakaraisen ristin kohti aurinkoa, niin että se häikäisee hänet. Värituubeja ja sivellin, muutama vaatekappele ja kaksi rullalla olevaa pellavakangasta. Myös rahapussi, jonka sisätönä vain vähän pikkurahaa. Mutta hänen miekkansa on sitä vastoin arvokas, ajattelee poika irroittaessaan sen muukalaisen vyöstä. Ja kun kauppaan hänen vaatteensa, eihän häntä täällä kukaan tunne, niin saan myös vähän rahaa. Hienot vaatteet.
Muukalainen on avannut silmänsä. Hän näkee koko omaisuutensa pojan käsissä. Hän ei kuitenkaan välitä siitä. ”Tule kanssani ateljeeheni”, hän kuiskaa voimattomasti. Poika ei ole vielä ehtinyt aivan säkin pohjalle saakka. Hän pitelee sitä nyt käsissään tietämättä mitä hänen pitäisi tehdä. ”Kaikki on turhaa”, kuulee hän muukalaisen kommentin. ”Haluan maalata sinut, Amor. Yksi tekemäni taulu ja sinusta tulee rikas mies.”
Tuomari: ”Kiroan turhamaisuuden ja manaan himon ja kaiken muun, mikä saa meidät tuntemaan itsemme suuremmiksi kuin olemme – vaikka juuri niiden takia muutumme pienemmiksi.”
“Sinä olet oikeasti maalari? Ja ehkä kuuluisakin?” Miekka kädessä poika voi rauhassa tarkkailla vastapäistä miestä, joka on nyt hänen uteliaan mielenkiintonsa kohde, mikä puolestaan yllätten elvyttää muukalaisen. Niin, että hän nousee istumaan ja sanoo hätäisesti: ”Kyllä, minä olen maalari, olen Italian tunnetuin maalari. Olen Michelangelo da Merisi, jota kaikki kutsuvat Caravaggioksi, koska olen syntynyt siellä. Caravaggiossa, Milanon lähellä, tiedätkö? Tulen juuri Napolista. Kun nousin täällä maihin, minut pidätettiin. Kyllä, mutta se oli erehdys. Kirottu typerys. Mutta minut laskettiin heti vapaaksi. Minun kaltaistani miestä ei pidetä vankina. Maltalaisetkaan eivät pystyneet minua pidättelemään kivisessä paratiisissaan Maltalla. Metrin paksuiset kiviseinät, kylmää kiveä, jääkylmiä sydämiä ja täynnä kulta-arkkuja, mutta minä pääsin pakenemaan. Olen vapaa, vapaa, vapaa.”
Hänen katseensa samenee ja hän kaatuu taaksepäin ja vajoaa jälleen siihen elämän ja kuoleman väliseen tilaan, jossa olevaa karaistuneinkaan ei mielellään koskettaisi. Pojan onneksi miehen silmät ovat kiinni. Se rohkaisee häntä laittamaan käden miehen otsalle. Poika hätkähtää: Kuumetta. Mies on kipeä. Hyvin kipeä. Hän ei kestä enää kauaa. Hän kuolee. Mutta minä en halua olla missään tekemisissä kuolleen kanssa. Se ei ole minun syytäni, en minä häntä tappanut. Hän kaivaa säkistä liinan, kietoo siihen miekan, kahdeksansakaraisen ristin ja rahapussin ja painaa nyytin kainaloonsa ja on juuri poistumassa paikalta, kunnes vielä kuolevaa vilkaistessaan jää kiinni tämän kuumeisiin silmiin.
Silmät ovat auki ja myös suu apposellaan ja sieltä kuuluu käheä tauoton puhe: Olen Maltan ritari, kotoisin suurmestarin palatsista Valletasta, tiedätkö, siitä italialaisen jaoston asuttamasta rakennuksesta. Maalasin suurmestari Alof de Wignacourtin, täysissä varustuksissa. Hänen edeltäjänsä varustuksissa. Ja maalasin Johannes Kastajan teloituksen kirkollemme. Voit mennä sinne ja tarkistaa asian. Kuinka veri valuu Kastajan kaulalta sellin lattialle, sama veri, jolla signeerasin taulun. Kirjoitin verellä Fecit Michelangelo. He olivat ylpeitä uudesta ritarista joukossaan. Ne ritarikunnan ritarit. Ja he olisivat tehneet minusta suurritarinsa, minusta, tarjolla ei ollut ketään parempaa, he olivat kaikki minun puolellani, ne italialaiset. Ja suurin osa muistakin. He vannoivat minulle. Asettavansa ukaasin suurmestarille. Että hän vetäytyy. Epäpätevyyden takia. Mutta sitten eräs ranskalainen kertoi suunnitelmastani. Vankityrmä Sant Angelon linnoituksessa. Minua vastaan aiottiin pitää oikeudenkäynti petturuuden takia. Mutta minun ystäväni salaa vapauttivat minut. Missä Philipe on? Missä hänen rannikkolaivansa? Minun on jatkettava matkaani, minun on päästävä pois täältä. Minun on noustava laivaan. Pyhä isä jahtaa minua.
Tuomari: ”Viimeistään nyt täytyisi kaikkien ymmärtää, että hän sekaantuu johonkin korkeamman tahon asiaan, johon hänellä ei ole oikeutta ja johon hänen kykynsä eivät riitä.”
Mies painuu taas kasaan. Uusi kuumealto saa hänet enää mutisemaan sekavia. Silmät ovat apposen auki eivätkä päästä poikaa pakenemaan tavaranyytti kainalossaan. Noiduttu. Mutta myöskin siksi, että hän vielä toivoo miehen pääsevän jaloilleen. Hän paranee taas. Ja maalaa minut. Millä nimellä hän kutsuikaan minua? Amor, Amor hän sanoi.
Tuomari: ” Voi vanitas vanitatis!”
Poika ottaa säkistä liinan ja juoksee sen kanssa alas vedenrajaan, kastelee sen ja kiirehtii takaisin pensaikkoon ja painaa läpimärän liinan sairaan otsalle. Niin, että mies säikähtää ja huutaa: ” En halua kuolla, ei, ei kuolla!”
”No ethän sinä nyt tuollaisesta pienestä kuumeesta heti kuole. Vaelsit liian kauan auringossa, siinä kaikki.”
”Ha”, sairas alkaa nauraa karmivasti rahisten ”Pienestä kuumeesta, sanot sinä. Minulla on kylmä, poika, hirvittävän kylmä. Peittele minut jollain.” Ja poika tottelee, aivan kuin hän ei olisi koskaan toivonutkaan muuta tekevänsä, kuin hoitavansa sairaita. ” Tämä on viimeinen vaihe”, mies röhisee, ”malariakuume oireilee taas, ja tämä on minun loppuni.” Eikä anna hoitajalleen suunvuoroa, mahdollisuutta protestoida. ”Minä tiedän kuolevani. Minä kuolen. Ja olisin vielä halunnut maalata sinut, Amor.”
Ja pojalla on nyt kaksikin syytä vältellä hänen edessään maassa vääntelehtivää miestä. Jos ei maalausta, niin ei myöskään sairautta. Ja hän astuu pensaikon taakse, aivan kuin suojaan.
Tuomari:” Rajaton määrä omahyväisyyttä sai hänet hakeutumaan sairaan pakolaisen seuraan. Ja sen vastavoimana sairastumisenpelko, joka ei kuitenkaan ollut niin voimakas, että hän olisi päätynyt siihen ainoaan oikeaan ratkaisuun, nimittäin lainvalvojien paikalle hakuun. Se on pienten ihmisten ongelmien ydin, se että heidän tunteensa ovat heidän oikeudentajuansa voimakkaammat.”
”Tule lähemmäksi typerys, älä pelkää, minulla on sinulle sanottavaa!” Uupunut kuiskaus kolmen, neljän kyynärän päästä. ”Lahjoitan sinulle kaiken, mitä omistan, nuori ystäväni, jos teet minulle yhden ystävänpalveluksen.” Eikä odota toisen reaktiota, vaan jatkaa korisevalla äänellään, ottamatta muita huomioon, kuten kuolevilla on tapana, sillä heillä ei ole mitään menetettävää, paitsi viimeisen ajatuksen punainen lanka. ” En pelkää kuolemaa, niin monta kuolemaa olen maalannut. Mutta suunnaton on pelkoni tulla haudatuksi elävänä. Tiedänkö olenko todella jo kuollut, kun ihmiset löytävät minut täältä ja sanovat: Se on kuollut.”
”Kuollut on kuollut.”
”Ei, ei ystäväni, siinä tapahtuu ihan liikaa erehdyksiä. Ja sitten minä makaan arkussa maan alla ja kuume taas laskee, ja avaan silmäni ja ympärilläni on vain pimeää ja voin huutaa niin kauan kuin happea arkussa riittää, eikä kukaan kuule ja tule pelastamaan minua ja kaikki on…”
”Lopeta nyt tuo jorina!”
”Etkö ole vielä koskaan kuullut siitä Amor, että kuolleet vielä elävät arkuissaan ja kuolevat vasta haudoissaan? Etkö koskaan kuullut siitä nuoresta naisesta, joka kuoli juuri ennen lapsensa syntymää ja haudattiin? Myöhemmin, kun hauta avattiin, löydettiin pikkuruinen lapsen luunranko hänen jalkojensa välistä, lapsen, jonka hän vielä synnytti haudassaan. Hän oli vain valekuollut. Sitä tapahtuu ja useammin kuin uskotkaan. Mutta ei minun kohdallani.”Sairas kohottautuu vielä kerran. Ja korisee entistä heikommin ja vaivalloisemmin:”Haluan olla varma, että en elä, kun olen kuollut. Heti kun olen ottanut viimeisen henkäykseni ja tuijotan avoimin silmin kohti taivasta. Heti, ystäväni, silloin sinun pitää ottaa miekka ja iskeä se sydämeni lävitse. Tähän, juuri tähän kohtaan sinun pitää työntää se. Lupaatko minulle sen?”
Tuomari:”Kuka pieni poika oikein luulee olevansa voidakseen leikkiä itse kuoleman kanssa? Voi sitä epäpyhää itsensä yliarvioimista!”
Sairas repäisee röyhelöpaitansa sydämen kohdalta auki ja viiltää kynnellään ihoon verisen ristin. ”Lupaatko?”
Poika nyökkää.”Olet ainut todellinen ystäväni. Siksi kaikki mitä omistan kuuluu sinulle, sinulle Philipe. Myös nuo kaksi kuvarullaa tuolla -”
Yhtäkkiä muukalaisen suu repsottaa auki. Aivan kuin tarpeettomana. Samoin silmät. Makaa paikallaan, samassa asennossa, käsivarret sivuillaan ja sääret vierekkäin, kuin hänelle kuulumattomina.
Silloin poika kaivaa miekan kääröstä, ottaa siitä tukevan otteen oikealla kädellään ja pyöräyttää sitä ilman halki niin että sirisee ja iskee sen kuolleen rinnan läpi, juuri siinä kohdassa, missä verinen risti sitä odotti. Ja vetää sen ulos ja pakkaa hätäisesti tavarat, jotka nyt kuuluvat hänelle ja juoksee kotiin. Josta oikeuden palvelijat hänet seuraavana päivänä hakevat ja vievät vankilaan. Elämänsä loppuun asti häneen itseään tyydyttävien vartijoiden lemmikki. Amor, jolla on enkelimäisen valkea iho ja paholaismaisen mustat kiharat, taivas ja helvetti yhdistettynä.
(Aus dem Deutschen ins Finnische übersetzt von Kati Seilo)
Der Computer Doktor in Mannheim